Disclaimer: Tämä sivun tektsi on otettu portfoliostani, joka oli osa Helsingin yliopsiton käsityötieteen sivuaineen pääsykokeita. En ole juurikaan muokannut tekstiä, joten se saattaa välillä kuulostaa himan pömpöösiltä ja muka-aktateemiselta, portfolio kun oli pääasiassa kirjoitettu kokeita edellisenä iltana aika väsyneenä.
Tavoitteet ja lähtökohdat
Elävöittäjien piirissä puhutaan paljon rekonstruktioista, reproduktioista ja kopioista. Ihanteena olisi saada värttinällä kehrätystä villasta käsin kudottu ja kasviväreillä värjätty kangas, joka sitten ommeltaisiin käyttäen aikakaudella tunnettuja pistoja ja tilanteeseen sopivaa ompelulankaa. Todellisuudessa termit ovat kuitenkin monimutkaisia ja “aitous” vaikeasti saavutettavissa. Mikä oikeastaan edes on aitoa?
Toukokuussa Kööpenhaminassa järjestetyssä North European Symposium for Archaeological Textiles -konferenssissa opin, että termejä, kuten kokeellinen arkeologia ja rekonstruktiota ei sovi heitellä huolettomasti ilmaan. Tekstiilitutkijoilla on puolin ja toisin vahvat käsitykset siitä, mitä nämä termit sisältävät ja mitä merkityksiä niissä on. Näitä termejä ei kuitenkaan ole tarkasti määritelty, joten esimerkiksi rekonstruktioksi saatetaan kutsua hyvinkin eritasoisia versioita. Uuden näkökulman asiaan tarjosi keskiaikaisten tekstiilien kuituanalyysiin erikoistunut Heini Kirjavainen, joka totesi, ettei tuote oikeastaan ole rekonstruktio, jos siinä ei ole käytetty oikeanlaista lampaan villaa, ja sitä taas ei voida käyttää koska kyseinen lammasrotu on jo kadonnut.
Kankaan lisäksi ongelmia aiheuttaa myös puvun malli ja valmistus. Voiko kyseessä olla kopio, saatikka reproduktio, jos pukua ei tee täysin alkuperäisten mittojen mukaan? Minun tarkoitukseni on kuitenkin tehdä puku, joka istuisi minulle, joten joudun muokkaamaan kaava omalle ruumiinrakenteelleni sopivaksi. Mittasuhteeni saattavat olla hyvinkin erilaiset kuin Elisabetin. Valmistusmenetelmistä minulla taas ei ole mitään tietoa, sillä puvusta on olemassa ainoastaan yksi saksankielinen julkaisu vuodelta 1977, johon en ole pääsyt käsiksi, mutta käsittääkseni siinäkään valmistusmenetelmiin ei ole syvennytty.
Kaikki tämä on saanut minut ajattelemaan, että amatöörille rekonstruktiosta ja kopiosta puhuminen on aivan liian kunnianhimoista ja uskaliasta, sillä selkeästikin aihe on erittäin monimutkainen ja monitahoinen. Tyydyn siis sanomaan pukuani mukaelmaksi pyhän Elisabetin puvusta.
Välineet ja tekniikat
Kaava
Pyhä Elisabet eli vuosina 1207-1231 ja vietti suurimman osan elämästään Saksassa, Thuringian alueella. Hän oli Unkarin kuningas Andreas II:n tytär, ja naimisissa Thuringian hallitsijan Ludvig IV kanssa. Elisabet oli koko elämänsä erittäin uskonnollinen ja omisti aikansa rukouksille ja laupeudentöille, kuollen 24 vuoden iässä. Elisabetin rippi-isä Konrad Marburgilainen oli piiskannut Elisabetia kohti autuutta jo tämän elinaikana, ja Konrad työskentelikin ahkerasti Elisabetin kanonisoinnin puolesta, joka tapahtui jo vuonna 1235 (The Catholic Encyclopedia). Koska Elisabetin kanonisointia pidettiin jo hänen elinaikanaan vai ajan kysymyksenä, on häneen assosioituja esineitä tahdottu säästää, ja siksi myös Elisabetin mekko on säilytetty pyhäinjäännöksenä. Mekko on säilynyt vain osittain, mutta sen malli on kuitenkin nähtävillä säilyneistä kappaleista.
Mekon kaava noudattaa pääpiirteissään aina 1300-luvulle asti vallalla ollutta tapaa rakentaa vaatteet suorakulmioista ja kolmioista, kangasta mahdollisimman paljon säästäen. Kädentietä on kuitenkin jo hieman muotoiltu, ja hihassa on näkyvillä orastavaa yritystä istuttamiseen. Huomattavia pirteitä ovat pieni kaula-aukko, joka takaa on lähes olematon, kädentien loiva ja minimaalinen kaari takana sekä syvempi edessä, sekä yhteensä neljä sivukiilaa ilman keskikiiloja.
Materiaalit
Kangas
Pyhän Elisabetin mekko on tehty karkeasta villasta, jonka nykyinen väri on ruskea. Lanka on Z-kehrättyä ja lankaluvut ovat loimessa 9 lankaa/cm ja kuteessa 22 lankaa/cm (Carlson 2003). Koska olin tehnyt itselleni selväksi jo aiemmin, etten aio pyrkiä rekonstruktioon tai kopioon, vaan ennemminkin mukaelmaan, päätin ottaa rennosti kankaan valinnan suhteen. Kriteerinäni oli villakangas, joka täyttäisi ainakin ulkoisen uskottavuuden asettamat vaatimukset, eli näyttäisi ja tuntuisi villalta ja jonka sidos olisi keskiajalla tunnettu ja käytetty.
Minulla oli jo varastossa kaksi metriä 1,50 metriä leveää vaaleanvihreää villatoimikasta, jonka olin ostanut Turun Jätti-Rätistä kolmen euron metrihintaan puolta vuotta aiemmin. Kun olin nähnyt kankaan, ajattelin heti Luttrellin psalttarin (tehty noin 1325-1335 )[2] värimaailmaa ja siinä kuvattuja 1300-luvun alkupuolen asuja. Vaikka Elisabetin puku on sata vuotta vanhempi kuin Luttrellin psalttari, ei muoti ollut ehtinyt juuri muuttua lukuun ottamatta pieniä asioita, kuten kaula-aukon suurenemista, ja kerta kaikkiaan vaan tiesin, että kangas näyttäisi upealta Elisabetin kaavoilla tehtynä.
Kangas ei tunnu aivan täydeltä villalta, ja polttotesti varmisti asian, mutta prosentteja kangaskaupassa ei ilmoitettu. Ulkoiselta olemukseltaan se on kuitenkin mielestäni tarpeeksi osuva tullakseen käytetyksi pukuun. Kyseistä vihreää sävyä taas on saatu Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen muinaistekniikkapuolen opettaja Hannele Köngäksen mukaan värjäämällä kangas esimerkiksi voikukalla, nokkosella tai väriresenalla.
Langat
Keskiajalla kangaskappaleiden yhteenompeluun käytettiin joko villalankaa, joka saattoi olla samaa kuin kankaan kudonnassa käytetty, silkkilankaa, tai pellavalankaa (mm. Crowfoot, Pritchard, Staniland 2006 ja Østergård 2004). Päädyin käyttämään valkeaa nypläykseen tarkoitettua pellavalankaa saumoihin, koska se on kestävä, ja vihreää Guttermanin silkkilankaa Kamenan vaaleanvihreästä villalangasta letitetyn nauhan kiinniompeluun.
Kuva käytetyistä materiaaleista ja välineistä. Pellavalanka on vahattu mehiläisvahalla, jotta se liukuisi kankaan läpi paremmin eikä katkeaisi, ja ompeluun on käytetty sekä pronssisia että messinkisiä neuloja.
Tekniikat
Koska minulla ei ollut saatavilla tietoa siitä, miten pyhän Elisabetin puku on alun perin tehty, jouduin ottamaan huomioon kaiken keskiajan ompelutekniikoista tietämäni ja tekemään päätelmiä, jotka olisivat mahdollisimman johdonmukaisia ja perusteltuja. Toisin sanoen minun oli pohdittava, mikä olisi voinut olla mahdollista, sekä käyttää “maalaisjärkeäni”. Tämä voi joskus olla hieman riskaabelia, mutta sallin kuitenkin ajatusleikin itselleni, sillä olin jo alussa tiedostanut omat päämääräni ja tarkoitusperäni. Tarkoituksenani ei ole arvailla, mitä tekniikoita juuri Elisabetin mekossa on käytetty, vaan pyrkiä löytämään hyväksyttävät tekniikat tämän tyyppiseen, tietyllä ajalla ja tietyssä paikassa valmistettuun mekkoon.
Tukeuduin päätelmissäni käsilläni olevaan julkaistuun materiaaliin, joista tärkeimmät olivat julkaisut Lontoon ja Grönlannin kaivauksista sekä raportit Bockstenin miehen puvusta sekä kuningatar Margaretan kultaisesta mekosta (Crowfoot, Pritchard, Staniland 2006 , Østergård 2004, Geijer, Franzén, Nockert 1994, Nockert 1985). Nämä löydöt sijoittuvat maantieteellisesti suurelta osaksi Pohjois-Eurooppaan, eikä minulla ollut saatavilla yhtäkään raporttia Keski-Euroopassa säilyneistä puvuista. Mielestäni kuitenkin käyttämääni materiaalia voidaan käyttää hyödyksi valmistettaessa pyhän Elisabetin pukua.
Keskiajalla käsityötaito oli vielä melko jäsentymätöntä, etenkin koska suuri osa ihmisistä ompeli vaatteensa itse. Tästä syystä tekniikoissa oli suurta variaatiota, ja niiden moninaisuuden ja erilaisten sovellusten vuoksi näyttäisikin todennäköiseltä, että ihmiset ovat tietyin reunaehdoin valmistaneet vaatteensa miten parhaiten taisivat. Tekniikat ja mallit ovat myös todennäköisesti siirtyneet maasta toiseen matkustajien ja kauppiaiden mukana. Vilkkaan kaupan ja erityisesti Hansan ansioista Saksan ja Pohjois-Euroopan kaupungit olivat tiiviissä yhteistyössä keskenään. Ongelmaksi muodostuu kaukainen Grönlanti. Tutkijat ovat pitkään olleet eri mieltä sitä, oliko Grönlanti eristäytynyt ja voidaanko sieltä tehtyjä löytöjä rinnastaa muuhun Eurooppaan. Robin Netherton on käsitellyt aihetta artikkelissaan The View from Herjolfsnes: Greenland’s Translation of the European Fitted Fashion[3]. Hän osoittaa, ettei Grönlanti suinkaan ollut eristäytynyt, vaan että siellä vieraili kauppiaita ja delegaatioita verrattain tiheään. Netherton argumentoi, että Grönlannin Herjolfsnesista löydetyt puvut, jotka suurin osa ajoittuvat 1300-luvulle, ovat tulosta paikallisten yrityksestä luoda 1340-luvulla muotiin tullut istuva tyyli vanhoja tuttuja tekniikoita käyttäen. Tämä onkin loogista, sillä Gönlannin pukujen mallit muistuttavat huomattavasti juuri muun muassa Elisabetin sekä pyhän Klara Assisilaisen mekkoja, jotka molemmat ovat 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta.
Tekniikoita vertaillessa voi huomata, että sekä Grönlannissa, että Englannissa ja Ruotsissa on käytetty suurelta osin samanlaisia saumatyyppejä ja viimeistelytekniikoita. Mielestäni tämä osoittaa, että ajan suomin reunaehdoin Pohjois-Euroopassa käytettyjä tekniikoita voidaan hyödyntää myös Keski-Euroopassa.
Pistot ja saumat
Lontoon löydöistä suurin osa liitossaumoista oli ommeltu etupistoin (Crowfoot, Pritchard, Staniland 2006), ja tämä oli pisto, jota päätin itsekin käyttää. Koska ompelin pitkiä saumoja, pistelin silloin tällöin väliin muutaman tikkipiston, jotta ommel kestäisi paremmin. Mekon hihaosassa käytin tikkipistoa enemmän, sillä sinne kerääntyy suurin rasite. Saumat huolittelin luotospistoin, tätä tekniikkaa on käytetty sekä Grönlannissa, Lontoossa, kuin kuningatar Margaretan kultaisessa puvussa.
Etupisto Tikkipisto Luotospisto
Viimeistelytekniikat
Grönlannin puvuissa kaula-aukko oli usein huoliteltu kääntämällä kapea kaistale kangasta sisäpuolelle ja kiinnittämällä luotospistoin kankaan reunaan yksi tai useampi langanpätkä. Mahdollisesti yläreunaan pisteltiin vielä yksi tai kaksi riviä tikkipistoja. Usein huolitteluun saatettiin käyttää myös punottuja nauhoja (Østergård 2004). Päätin huolitella puvun kaula-aukon yllä kuvatulla tekniikalla, mutta käyttäen kampavillasta letittämääni lettinauhaa reunan peittämiseen.
Sekä Lontoon, että Grönlannin löydöissä on käytetty lautanauhaa ja ompelua yhdistävää tekniikkaa ns. lautanauhareunaa huolittelemaan kankaan reunoja (Østergård 2004, Crowfoot, Pritchard, Staniland 2006). Alunperin huolittelin helman päärmepistoin ajanpuutteen vuoksi, mutta purin myöhemmin pistot ja kokeilin lautanauhareunaa. Käytin mallina Lontoon tekniikkaa, joka eroaa hieman Grönlannin vastaavasta. Olin aiemmin tehnyt kokeiluja erilaisilla lautanauhaviimeistelyillä, ja vaikka Textiles and Clothingin kuvan (s. 164) mukainen neljän laudan viimeistely tuottikin huomattavasti leveämmän reunan kuin mitä oli nähtävillä säilyneissä vaatteissa, päätin käyttää kyseistä variaatiota, koska mekkoni helma oli jäänyt lyhyehköksi ja ajattelin, ettei pieni lisäpituus ainakaan haittaa.
Lontoon lautanauhaviimeistely suoritetaan kahdessa vaiheessa. Aluksi neulaan pujotettu kudelanka pujotetaan viriön läpi kohti kangasta, koukataan se kankaan nurjalle puolelle, josta se nostetaan muutaman langan päästä takaisin oikealle puolelle (kuva 1). Tämän jälkeen lautoja käännetään normaalisti, eli 1/4 kierrosta, eteen- tai taakse päin. Sen jälkeen neula on kätevämpi vaihtaa toiseen käteen ja pujottaa se normaalisti viriön läpi poispäin kankaasta (kuva 2). Tämän jälkeen käännetään taas lautoja, ja ollaan alkutilanteessa.
Olen itse vasenkätinen, joten oikeakätiset saattavat haluta asettaa kankaan loimen vasemmalle puolelle, kuten Textiles and Clothingissa.
Kuva 1 Kuva 2
Jälkiviisaana voisin sanoa, että kannattaa päättää jo tekovaiheessa, tahtooko helmaansa lautanauhahuolittelua. Ongelmakseni nimittäin muodostui helman pakostakin pyöreä muoto, sillä lautanauhaloimi taas on suoraan etenevä. Puolenvälin jälkeen oli todella vaikea saada kangasta kääntymään suoraksi loimen viereen. Ongelmaa on vaikea selittää, mutta tämä tekniikka kannattaa ehdottomasti toteuttaa niin, että on jättänyt yhden pitkän sauman mekosta kokonaan auki, jolloin sen voi levittää loimen suuntaiseksi.
Vertailua
Valmis puku heijastaa 1200-luvun ensimmäisen puoliskon tyyliä ja kauneusihannetta, ja olenkin lopputulokseen verrattain tyytyväinen. Profiili ilman vyötä on voimakkaan A-linjainen, kuten on nähtävissä esimerkiksi Magdeburgilaisessa palvelustyttöä kuvaavassa patsaassa, ja vyötettynä se laskeutuu kauniille laskoksille, kuten näkyy Strasbourgin katedraalin yhtä kolmesta teologisesta hyveestä kuvaavan patsaan puvussa.
Starbourg, vuoden 1277 jälkeen[5]
Myös kaavassa selkeästi näkyvät pieni kaula-aukko ja takaa loiva ja edestä syvempi kädentie ovat näkyvillä ajan taiteessa.
Lähteet
Andersson, Eva I: Kläderna och människan i medeltidens Sverige och Norge, Göteborgs universitet 2006
Carlson, Marc: Some Clothing of the Middle Ages – The Gown of St. Elizabeth of Thuringia. WWW-sivusto <http://www.personal.utulsa.edu/~marc-carlson/cloth/elizabeth.htm>
Crowfoot, Elisabeth, Pritchard, Frances, Staniland, Kay: Textiles and Clothing 1150-1450, The Boydell Press, 2006
Geijer, Agnes, Franzén, Anne Marie, Nockert, Margareta: Drottning Margaretas gyllene kjortel i Uppsala domkyrka, Almqvist & Wiksell, 1994
Netherton, Robin, Owen-Crocker, Gale R. (edit.): Medieval Clothing and Textiles 4, The Boydell Press, 2008
New Advent: Catholic Encyclopedia – St. Elizabeth of Hungary. WWW-sivusto: <http://www.newadvent.org/cathen/05389a.htm>
Nockert, Margareta: Bockstensmannen och hans dräkt, Varbergs museum 1985
Piponnier, Fancoise, Mane, Perrine: Dress in the Middle Ages, Yale University Press 2007
Østergård, Else: Woven into the Earth, Textiles from Norse Greenland, Aarhus University Press 2004
[1] sivustolta: http://www.tempora-nostra.de/schnitt_historisch.shtml
[2] http://www.bl.uk/collections/treasures/luttrell/luttrell_broadband.htm?
[3] Netherton, Robin, Owen-Crocker, Gale R. (edit.): Medieval Clothing and Textiles 4, The Boydell Press, 2008
[4] Busch, Harald, Lohse, Bernd: Gotische Plastik in Europa, Umschau Verlag 1962
[5] Busch, Harald, Lohse, Bernd: Gotische Plastik in Europa, Umschau Verlag 1962
[6] http://www.medievaltymes.com/courtyard/maciejowski_images.htm
